Suomeksi
J. H. Erkon palkinto vuoden esikoisromaanina 1994, Koskenkorva-palkinto 1994.
”Ensin Laila luuli sitä lentokoneeksi. Sitten ilmassa uivaksi laivaksi. Mutta se kasvoi suuremmaksi. Se oli kuin kivestä tehty pilvi. Tai kokonainen kivisten pilvien rykelmä. Se laajeni ja laajeni, joka suuntaan. Ja laajetessaan se muuttui tutuksi, sai muodon. Laila pidätti henkeään. Nehän olivat taloja.
Pilvien keskeltä tuli esiin yhä uusia ja uusia rakennuksia. Kun ne tulivat lähemmäksi alkoi erottua talojen alla kiemurteleva johtojen ja putkien verkko, sadat ja tuhannet ohuet säikeet, jotka pitivät kaiken koossa.
Se peitti melkein koko taivaan, kun hän näki tornin. Siitä näkyi vain kärki muiden rakennusten ja kaupungin reunan takaa, mutta se oli silti Eiffel-tornin kärki.”
Suomalainen yläasteen opettaja katsahtaa ikkunasta kesken oppitunnin ja näkee Pariisin lentävän taivaalla. Tapahtuneen selittäminen oppilaille ja kollegoille tuntuu toivottomalta.
Mutta Pariisi on kadonnut. Ranskan hallitus kiirehtii selittämään maailmanlaajuisen sensaation työtapaturmaksi. Presidentin palatsi on siirretty turvallisuussyistä maan keskiosiin – Pariisia on itse asiassa jouduttu hieman hajauttamaan. Maapallon todetaan keventyneen Pariisin verran, retkikuntia varustetaan…
Jos Pariisi ei olisi kadonnut, Helsingin yliopiston kirjastossa työskentelevä Elina ja vahtimestari Johannes olisivat tuskin lähestyneet toisiaan, vaikka he salaa pitävät toisistaan. Johannes saa tehtäväkseen pystyttää vitriinit Elinan kokoamaan Pariisi-aiheiseen näyttelyyn, ja siitä heidän tarinansa alkaa.
Älyllisesti haastava, ilkikurinen fantasiakertomus kadonneesta Pariisista on Markus Nummen esikoisromaani.
