Suomeksi
Tänne kamariin ei ikinä paista aurinko, se tyrehtyy metsän taakse, ryömii sieltä pihan puolelle, kiertää talon äkkiä päästäkseen helisyttämään valoa tupaan ja yläkerran entiseen hellahuoneeseen, jossa nyt on kaksi sänkyä, toinen turhaan.
Isän, äidin ja veljen lisäksi Elinan perheeseen kuuluu Ansa, isän sisko, sekä yksi, josta ei puhuta. Mutta ei heillä muutenkaan puhuta mistään muusta kuin työstä. Elinan kesä on loputtomien juurikassarkojen kitkemistä, heinänkorjuuta, marjanpoimimista. Vinttikamarin ikkunasta näkyy vain metsänreuna, ja Elina tietää niin kuin kaikki seitsentoistavuotiaat, että elämä odottaa jossain muualla. Kun koulu loppuu hän pääsee pois. Saa jättää Ansan viiltelemään auki ikkunoita tai ranteitaan, veljen korjaamaan tojotaansa, isän lukemaan Koneviestiä ja äidin huokailemaan suljettujen verhojen taakse. Elina täyttää matkalaukkua tulevaisuuden haaveilla, mutta menneisyyden haamut pyrkivät mukaan. Helteisen kesän jokaiseen hetkeen kietoutuvat perheen sisäiset jännitteet ja tragediat sekä Elinan toiveet siitä, miten kaikki tulisi muuttumaan. Kesän kuluessa perhettä varjostavat kätketyt tunteet nousevat pintaan ja ilma enteilee ukkosta. Jotain on pakko tapahtua.
Ulla-Maija Paavilainen on aiemmin kuvannut terävästi suomalaisia naisia nykypäivän pyörteissä. Kylmä kamari näyttää riipaisevalla tavalla, mistä nämä naiset tulevat.
